Armenian historia

Armenialaisen sivilisaation historia alkaa noin kuudennelta vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua. Seuraavina vuosisatoina armenialaiset kestivät ulkopuolisten kansojen hyökkäykset ja paimentolaisten vaelluksen, luoden ainutlaatuisen kulttuurin, jossa sekoittuivat persialaiset ja kreikkalaiset sosiaaliset ja poliittiset rakenteet, sekä myöhemmin kristilliset perinteet. Armenialaisten hallitsemia itsenäisiä valtioita oli satunnaisesti kahden vuosituhannen ajan Välimeren koilliskulman ja Kaukasuksen välisellä alueella, kunnes viimeinen keskiaikainen armenialainen valtio tuhoutui 1300-luvulla.^[1]

Nykyinen Armenia oli pienin Neuvostoliittoon kuuluneista neuvostotasavalloista. Maa kuului Neuvostoliittoon vuodesta 1920, vuonna 1991 tapahtuneeseen Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Itsenäisen Armenian tulevaisuutta varjostivat rajalliset luonnonvarat ja Azerbaidžanin kanssa käyty kiista Vuoristo-Karabahin hallinnasta.^[1]

Ihmiset asettuivat nykyisen Armenian alueelle noin vuonna 6000 eaa. Ensimmäinen alueella vaikuttanut suuri valtakunta oli Urartu, jonka keskus oli Vanjärven ympärillä 1300-luvulla eaa. Sen valta saavutti huippunsa 800-luvulla eaa. Urartun kukistumisen jälkeen Armenian tasangolle muutti assyrialaisia ja indoeurooppalaisia proto-armenialaisia, luultavasti lännen suunnalta. He sekoittuivat hurrilaisen sivilisaation kanssa, joiden elinalue tuolloin ulottui Anatolian keskiosista Mesopotamiaan.^[2]

Kreikkalaiset historiankirjat mainitsevat armenialaiset ensimmäisen kerran 500-luvun puolivälissä eaa. Persialaiset hallitsivat Armeniaa vuosisatojen ajan, mutta vähitellen siitä kehittyi oma puskurivaltionsa idän persialaisten ja arabien, sekä lännen kreikkalaisten ja roomalaisten välille.^[2] Kun Rooman valtakunta kukisti Seleukidien kuninkaan Antiokhos III:n Magnesian taistelussa vuonna 190 eaa., tämän kaksi armenialaista satraappia, Artakses ja Zariadres, jäivät Rooman suostumuksella kuninkaiksi. Artakses rakensi Artaksiadien dynastian pääkaupungin Artashatiin, Araks-joen varrelle lähelle nykyistä Jerevania. Zariadreen hallitseman Sophenen kuningaskunnan pääkaupunki oli Carcathiocerta. Artaksiadien hallitsijasukuun kuuluneen Tigranes Suuren valtakaudella 95-55 eaa. Sophene valloitettiin ja Armenian kuningaskunta yhdistyi.^[3] Armenian kuningaskunta oli suurimmillaan ja vaikutusvaltansa huipulla kuningas Tigranes Suuren valtakaudella, jolloin se ulottui Välimereltä koilliseen Mtkvari- eli Kura-joelle nykyiseen Georgiaan. Tigraneksen ja hänen poikansa Artavazd II:n hallintokausien aikana Armeniasta tuli yksi hellenistisen kulttuurin keskuksista.^[2] Vuoteen 30 eaa. mennessä Rooma valloitti Armenian kuningaskunnan, ja seuraavien 200 vuoden ajan Armenia oli roomalaisten pelinappula heidän keskiaasialaisia vihollisiaan, parthialaisia, vastaan. Uusi Arsakidien dynastia nousi Armeniassa valtaan vuonna 53 jaa. Sen ensimmäinen hallitsija Tiridates I nousi valtaan Parthian suojeluksessa, mikä rikkoi Rooman ja Parthian välistä sopimusta siitä, että Roomalla oli oikeus nimetä Armenian hallitsija. Tilanne johti Rooman ja Parthian väliseen sotaan, minkä seurauksena Arsakidit päätyivät Rooman vasalleiksi.^[2][4]

Rooman keisari Trajanus valloitti Armenian vuonna 114 Parthiaa vastaan käymänsä sodan yhteydessä, ja teki alueesta Rooman provinssin. Trajanuksen seuraaja Hadrianus kuitenkin veti valtakunnan rajan Eufrat-joelle ja Armenian provinssi palautui takaisin Rooman vasallivaltioksi.^[4] Rooman keisari Caracalla vangitsi Armenian kuninkaan ja yritti liittää maan tiiviimmin Rooman yhteyteen vuonna 216, mutta Caracallan seuraaja Macrinus nimitti Armenian kuninkaaksi vangitun kuninkaan pojan, Tiridates II:n, vuonna 217. Tiridates II:n aikana Persian sassanidikuningas Šapur I valloitti Armenian ja asetti oman vasallinsa Hormizd I:n valtaistuimelle. Rooman keisari Diocletianuksen aikana Persialaiset pakotettiin luopumaan Armeniasta ja Tiridates III nostettiin Armenian valtaistuimelle vuonna 287.^[4]

Tiridates III:n valtakausi tuli määrittämään suuren osan Armenian myöhemmän historian kulusta.^[4] Gregorios Valontuoja käännytti Tiridates III:n kristinuskoon ja tämä teki kristinuskosta valtionuskonnon 300-luvun alussa. Kristinuskon omaksuminen löi pysyvän kiilan Armenian ja Persian välille.^[4][5] Armenia oli näin ollen ensimmäinen kristinuskon valtionuskonnoksi ottanut valtio, tämä tapahtui ennen, kuin Konstantinus Suuri hyväksyi kristinuskon Itä-Rooman valtakunnan valtionuskonnoksi.^[5]

Armenialaisen perinteen mukaan klaanien päälliköt, nakhararit, käyttivät suurta paikallista valtaa. Tämä rajoitti ja uhkasi kuninkaan vaikutusvaltaa. Nakhararien tyytymättömyys kuningas Arshak II:een johti vuonna 390 Armenian kuningaskunnan jakautumiseen Bysanttilaiseen Armeniaan ja Persarmeniaan. Bysanttilainen Armenia sulautui nopeasti Bysantin valtakuntaan ja siitä muodostui Bysantin hallinnollinen osa. Persarmeniaa hallitsi edelleen arsakidikuningas, jonka oli alistuttava persialaisten Sassanidien ylivaltaan. Viimeinen arsakidi-dynastian hallitsija oli Artakses IV. Vuonna 428 hänet korvattiin nakhararien pyynnöstä persialaisella kuvernöörillä.^[4]

Vaikka armenialaiset aateliset olivat näin tuhonneet maansa suvereniteetin, kansallista yhtenäisyyden tunnetta edisti armenialaisten aakkosten ja kristillisen kirjallisuuden kehittäminen.^[4] Armenialaiset aakkoset kehitti Mesrop Maštots 400-luvun alussa. Armenialaista kirjaimistoa käytettiin uskonnollisen ja historiallisen kirjallisuuden tuottamiseen ja kristinuskon vakiinnuttamiseen alueella.^[5] Tästä alkoi armenialaisen kulttuurin kukoistuskausi, vaikka poliittisesti alue oli menettänyt itsenäisyytensä.^[4] Seuraavien kahden vuosisadan ajan poliittiset levottomuudet elivät rinnakkain kirjallisen ja uskonnollisen elämän kehityksen kanssa.^[5]

Persialaiset eivät onnistuneet sulauttamaan bysanttilaisten tavoin armenialaisia osaksi valtakuntaansa. Sassanidien kuningas Yazdegerd II:n yritys käännyttää armenialaiset zarathustralaisuuteen johti sotaan vuonna 451. Armenialainen komentaja Vardan Mamikonian sai surmansa Avarayrin taistelussa, mutta persialaiset luopuivat käännytyssuunnitelmistaan. Armenialaiset syrjäyttivät sassanidien asiainhoitajan, marzpanin, Sjunik'ia hallinneen Vasak Sjunik'in, jota armenialaisessa perinteessä pidetään maanpetturina.^[6] Vardanin veljenpoika Vahan nousi uudeksi marzpaniksi, ja hänen aikanaan Armenian uskonnollinen ja poliittinen vapaus turvattiin, vastineeksi persialaisille annetusta sotilaallisesta avusta.^[6] Armenian itsenäisyys vahvistettiin Dvinin neuvoston toimesta vuonna 554. Sen mukaan Armenian apostolinen kirkko kieltäytyi hyväksymästä kaksiluonto-oppia, joka oli vahvistettu Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451. Päätöksen myötä Armenian siteet länteen katkesivat samoin, kuin ne olivat ideologisesti katkenneet jo idän suuntaan.^[6]

Vuonna 536 Bysantin keisari Justinianus I jakoi Bysantin Armenian neljäksi maakunnaksi, ja tukahdutti armenialaisen aatelin vallan. Väestö joutui pakkosiirtojen kohteeksi maan hellenisoinnin vuoksi. Vuonna 591 keisari Maurikios I laajensi Bysantin alueita hintana siitä, että Bysantti oli auttanut sassanidikuningas Khosrau II:n valtaistuimelle sodan jälkeen. Maurikios pakkosiirsi useita armenialaisia Traakiaan, ja neuvoi Khosrau II:ta toimimaan samoin, sillä hänen mukaansa armenialaiset aiheuttivat vaikeuksia Bysantin ja Persian välillä. Bysantin keisari Fokaksen ja Khosrau II:nvälillä käydyn sodan yhteydessä persialaiset miehittivät Bysantin Armenian ja nimittivät joukon marzpaneja. Sodan päätyttyä Bysantin keisariksi noussut Herakleios syrjäytti marzpanit ja nimitti armenialaisen aatelisen, Varaztirotz Bagratunin alueen kuvernööriksi. Tämä joutui nopeasti bysantin keisarin alaisuuteen, mutta hänet karkotettiin Herakleiosta vastaan tehdyn juonittelun vuoksi vuonna 635.^[6]

Arabien valloitusretket 600-luvulla pyyhkäisivät myös Armenian yli. Arabien ensimmäinen hyökkäys Armeniaan torjuttiin vuonna 640. Bysantin keisari Konstans II nimitti Armenian armeijan ylipäälliköksi Theodore Rshtunin, sillä tämän johdolla arabien ensimmäinen hyökkäys torjuttiin. Dvinin ryöstöä vuonna 642 hän ei armeijoineen kuitenkaan kyennyt estämään.^[7] Vuonna 653 Konstans II solmi aselevon Umaijadien hallitsijan Muawija I:n kanssa, ja luovutti vapaaehtoisesti vaikeasti hallittavan Armenian arabien hallintaan. Arabit antoivat Armenialle käytännössä itsehallinnon ja jättivät alueen Theodore Rshtunin hallittavaksi.^[7][5] Theodorea vallassa seurannut Hamazasp Mamikonian asettui Bysantin puolelle, mutta arabien ylivalta palautettiin vuoden 661 jälkeen, vaikka Bysantin ja arabien välinen kilpailu, armenialaisten vastarinta ja haluttomuus maksaa kunnianosoitusta tekivät alueen vaikeaksi hallita.^[7]

Vuosina 771-772 Mushegh Mamikonian johti arabivastaista kapinaa. Kapina johti käytännössä Mamikonian-dynastian poliittisen voiman romahtamiseen Armeniassa ja johtaviksi voimasuvuiksi nousivat Bagratuni-dynastia ja Artsruni-dynastia. Arabit valitsivat vuonna 806 Ashot Bagratunin Armenian hallitsijaksi.^[7]

Vuosina 952-977 hallinnut Ashot III siirsi valtakunnan pääkaupungin Aniin, ja siitä muodostui kukoistava kaupunki. Bagratuni-dynastian hallitsijat käyttivät itsestään nimitystä shahanshah, kuninkaiden kuningas, jonka kalifi hyväksyi. Bagratuni-dynastian kuninkaat eivät kuitenkaan olleet Armenian ainoita hallitsijoita. Vuonna 908 Artsruni-dynastian hallitsema Vaspurakanin kuningaskunta sai kalifin tunnustuksen. Vuonna 961 muodostui Vanandin kuningaskunta, jonka perusti Ashot III:n veli Mushegh. Sen pääkaupunkina toimi Kars. Vuonna 970 Sjunikin ruhtinas julisti itsensä kuninkaaksi, perustaen Sjunikin kuningaskunnan.^[7] 900-luku oli armenialaisen taiteen ja kirjallisuuden toista kukoistusaikaa. Alueen kuningaskuntien suhteellinen vauraus antoi armenialaisille mahdollisuuden kehittää kulttuuriaan samalla, kun heidän pienet kuningaskuntansa saivat arabien myöntämän eriasteisen itsehallinnon.^[8]

Vuosina 958-1025 hallinneen Bysantin keisari Basileios II:n ekspansiopolitiikka tukahdutti armenialaisten itsenäisyyden. Pienet armenialaiset kuningaskunnat oli vallattu vuoteen 1045 mennessä. Armenian valtaus oli lyhytaikainen, sillä vuonna 1048 Tughrul Beg johti Seldžukkien Armenian valloitusta. Vuonna 1071 käydyn Manzikertin taistelun jälkeen suurin osa Armenian alueesta oli Seldžukkien vallassa.^[7] Armenialaisten kuningaskuntien romahdettua muodostui Pien-Armenian kuningaskunta Välimeren rannikolle.^[8] Muutamat armenialaiset hallitsijat pysyivät jonkin aikaa vallassa Lorin kuningaskunnassa, Artsakhin kuningaskunnassa ja Sjunikin kuningaskunnassa. 1100-luvulla monet entiset armenialaiset alueet sulautuivat Georgian kuningaskuntaan.^[7] Vuosina 1236-1242 koko Armenia ja Georgia joutuivat mongolien valtaan. Kirkon ympärille keskittynyt armenialainen elämä jatkui luostareissa ja kyläyhteisöissä.^[7]

Armenialaisten kuningaskuntien romahdettua alueelta alkoi muuttoliike, ja monet muuttivat Georgiaan, Puolaan tai Galitsiaan. Toiset taas siirtyivät Kilikiaan, jonne siirtokuntia oli asettunut jo 1000-luvun lopulta lähtien.^[9] Kilikiaa hallineen Rubenidien dynastian aikakaudella Kilikia onnistui 1100-luvulla laajentamaan aluettaan Bysantin kustannuksella. Bysantin keisari Johannes II Komnenos onnistui liittämään koko Kilikian valtakuntaansa vuosina 1137-1138, mutta turkkilaisen Zangidi-dynastian avulla Rubenidit onnistuivat palauttamaan armenialaisten vallan.^[9]

Rubenidit hakivat liittolaisia lännestä ja sekä Saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija Fredrik I Barbarossa, että paavi Celestinus III hyväksyivät armenialaiskuninkaan vallan Kilikiassa. Liitto lännen kanssa toi Kilikian armenialaiset kosketukseen frankkien uskonnollisen, poliittisen ja kulttuurisen vaikutuksen kanssa. Kilikian armenialaiskuningaskunnalla oli merkittävä rooli Venetsian ja Genovan käymässä idän kaupassa. Nykyisellä İskenderunin lahdella sijaitseva Lajazzon satama kilpaili tärkeimmän sataman asemasta Aleksandrian kanssa.^[9]

Rubenididynastian sammuttua Hethumidien dynastia nousi valtaan vuonna 1226. Torjuakseen Egyptin mamelukkidynastian muodostamaa uhkaa, ensimmäinen hethumidihallitsija Hethum I liittoutui mongolien kanssa. Mongolit valtasivat Aleppon ja Damaskoksen kaupungit vuonna 1260. Hethum I:n seuraajat seurasivat tätä politiikkaa, mutta mongolien Il-kaanien valtakunta heikkeni merkittävästi vuonna 1303, jolloin mongolit kärsivät egyptiläiselle mamelukkidynastialle tappion Marj al-Saffarin taistelussa. Tämän jälkeen mongolit eivät enää kyenneet suojaamaan Kilikiaa.^[9]

Kun hethumidihallitsija Levon V kuoli ilman perillistä, kruunu siirtyi Lusignanin hallitsijasukuun kuuluvalle Guy de Lusignanille. Tämä murhattiin vuonna 1344 armenialaisen aatelin toimesta ja seuraavat kaksi seuraavaa kuningasta valittiin heidän omista riveistään. Konstantinus V:n salamurhan jälkeen kruunu siirtyi jälleen Lusignan-sukuun ja Guyn veljenpojalle Levon V:lle vuonna 1374.^[9] Tähän mennessä Mamelukit olivat edenneet Kilikiassa jo siinä määrin, että armenialaisten hallussa oli enää Anazarbosin ja Sisin alueet. Lajazzon satama oli joutunut mamelukkien käsiin jo 1347, minkä jälkeen Adana, Tarsos ja Kilikian tasangot vallattiin 1359. Vuonna 1375 pääkaupunki Sis vallattiin ja Kilikian armenialaiskuningaskunnan viimeinen kuningas vangittiin. Tämä lunastettiin vapaaksi vuonna 1382 ja hän kuoli Pariisissa vuonna 1393.^[9]

1300-luvun lopulta lähtien Armenian historia erillisinä valtioina muuttui vieraan vallan alla eläneiden armenialaisten historiaksi.^[9] Mamelukit hallitsivat Kilikia-Armeniaa 1500-luvulle saakka, jolloin osmanit valloittivat alueen. Samoihin aikoihin osmanit ja persialaiset jakoivat koillisen Kaukasian Armenian 1500- ja 1700-luvuilla. Modernin Armenian alue Sevanjärven ja Jerevanin kaupungin ympärillä jäi persialaisten haltuun.^[9]

Osmanien valloitettua Konstantinopoli vuonna 1453, armenialaiset joutuivat ei-muslimeina erittäin epäedulliseen asemaan. He säilyttivät kuitenkin omien asioidensa hallinnan millet-järjestelmäksi kutsutussa hallintojärjestelyssä.^[10] Armenialaiset myös nauttivat useita etuoikeuksia, kuten uskonnonvapaus ja vapautus armeijasta.^[11] Armenialaisten määrää Osmanien valtakunnassa lisäsivät osmanien valloitukset Kilikian ja Suur-Armenian alueilla.^[10]

Turkkilaissukuisen valloittajan Timur Lenkin kuoltua vuonna 1405 Itä-Armenian alueet jäivät kilpailevien heimoliittojen Ak Koyunlun ja Kara Koyunlun haltuun, kunnes Persialaisen Safavidi-dynastian šaahi Isma'il I valtasi alueen vuonna 1502. Tällöin Armeniasta tuli jälleen taistelukenttä kahden voimakkaan naapurin välillä, ja Čalderanin taistelun jälkeen osia Armeniasta jäi osmanien hallintaan, vuosina 1514-1516. Vuonna 1602 alkaneen sodan aikana šaahi Abbas I pyrki saamaan takaisin menetetyt alueet, ja vuosina 1604-1605 pakkosiirrettiin tuhansa armenialaisia Julfasta Isfahaniin. Heidän asuttamansa kaupunginosa sai nimen Uusi Julfa. Vuonna 1620 Osmanien ja Safavidien välille solmittiin rauha, missä suurin osa Armeniasta jäi Osmanien valtaan. Persia sai hallintaansa Jerevanin ja Nahitševanin alueet. Vuoristoisella Karabahin alueella armenialainen aateli onnistui säilyttämään autonomiansa lyhyen aikaa. Osmanit miehittivät Karabahin 1700-luvun alussa, mutta Nadir Šah ajoi heidät pois vuonna 1735.^[10]

Isfahaniin Uuden Julfan armenialaiset kauppiaat saivat tärkeän roolin persialaisessa talouselämässä. He toimivat linkkinä Euroopan ja idän välillä, vieden maasta persialaista silkkiä ja tuomalla maahan muun muassa lasia, kelloja, silmälaseja ja maalauksia. 1600-luvun aikana Persian armenialaiset keräsivät suuria rikkauksia ja he rakensivat monia kirkkoja ja kartanoita, mikä herätti persialaisissa kateutta. 1700-luvun alusta lähtien Nadir Šah rankaisi armenialaisia liiallisella verotuksella, mikä aloitti Persian armenialaiskulttuurin asteittaisen rappeutumisen.^[10]

1700-luvulla Transkaukasian alueesta tuli sotilaspoliittisen taistelun kohde kolmen suurvallan välillä. Osmanien hallitsema Turkki, Venäjän keisarikunta ja Safavidien Persia, pyrkivät kaikki nostamaan vaikutusvaltaansa alueella.^[12] Vuonna 1813 persialaiset joutuivat tunnustamaan Venäjän vallan Georgiassa, joka oli vapaaehtoisesti kääntynyt Venäjän puoleen saadakseen turvaa persialaisilta ja turkkilaisilta.^[13] Lisäksi Venäjä sai hallintaansa Azerbaidžanin pohjoisosat ja Karabahin.^[14] Venäjän ja Persian välisen sodan jälkeen vuonna 1828 Venäjä sai hallintaansa Jerevanin kaupungin ja Nahitševanin.^[15][14]

1800-luvun aikana Kaukasuksen alueen etnisten ja uskonnollisten yhteisöjen kansallinen ja poliittinen tietoisuus alkoi kasvaa. Venäjän keisarin vallan alla olo toi armenialaiset Venäjältä ja entisistä persialaisista maakunnista yhden oikeusjärjestyksen alle. Venäjän vallan aika toi myös suhteellisen rauhan ja turvallisuuden edistämällä kauppaa ja teollisuutta, kaupunkien kasvua ja rautateiden rakentamista. Tämä kehitys päätti vähitellen monien kylien eristyneisyyden.^[12] Osmanien valtakunnan armenialaiset taas hyötyivät muun väestön kanssa uudistustoimenpiteistä, jotka tunnettiin nimellä Tanzimat.^[14] Uudistusten yhteydessä osmanihallitus tunnisti Armenian erityisen perustuslain. Sosiaalinen kehitys osmanien vallan alla oli kuitenkin hidasta, ja Anatoliassa eläneet armenialaiset joutuivat monien väärinkäytösten kohteeksi.^[14]

Vuosina 1877-1878 käyty Venäjän ja Osmanien valtakunnan välinen sota päättyi San Stefanon rauhaan. Monet Venäjän armenialaiset olivat palvelleet sodassa Venäjää, ja Venäjä vaati osmanisulttaanin armenialaisten alamaisten keskuudessa toteutettavia uudistuksia, joilla taataan heidän suojelunsa kurdeja vastaan, tai muussa tapauksessa Venäjä jatkaa Turkin Armenian miehitystä. Vaatimusta pehmennettiin Berliinin kongressissa, mutta Armenian kysymys säilyi kansainvälisenä poliittisena kysymyksenä.^[14]

Armenian itsenäisyysliike alkoi nostaa päätään 1800-luvun loppupuolella. Sen alkuunpanevana voimana toimi kirjailijoiden, toimittajien ja opettajien puhe liberaalin demokratian puolesta. Mutta 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä nuoremmat, radikaalimmat sosialistit olivat työntäneet syrjään maltilliset nationalistiset intellektuellit.^[16] Armenialaiset olivat sulautuneet osmanien yhteiskuntaan keskiajalta alkaen, ja suurissa kaupungeissa, erityisesti Istanbulissa, heillä oli merkittävä asema kauppiaina. Idän armenialaismaakunnissa oli toisin, ja nationalistisen aatteen levitessä Euroopassa, armenialaisalueet alkoivat uhata kapinoinnilla. Armenialaiset olivat ei-muslimeita, ja he olivat jääneet osmanivaltakunnassa toisen luokan kansalaisen asemaan. Ortodoksinen Venäjä oli halukas käyttämään armenialaisten pyrkimyksiä omiin tarkoitusperiinsä.^[17] Armeniassa perustettiin sosialistinen Hënchak-puolue vuonna 1887 ja kansallismielinen Dašnaktsutjun-puolue vuonna 1890.^[14]

Armenialaisten kaipaamien uudistusten edessä sekä Osmanien valtakunnan että Venäjän keisarikunnan toimet armenialaisia kohtaan kasvoivat sortavammiksi. Osmanivaltakunnassa asuneet armenialaiset olivat taipuvaisia omaksumaan eurooppalaisen kulttuurin, ja he vastustivat turkkilaisia virkamiehiä. Tämä rohkaisi turkkilaisten näkemystä siitä, että armenialaiset olivat vieras ja vallankumouksellinen elementti Osmanien valtakunnan rajojen sisäpuolella. Vuoteen 1890 tultaessa Anatolian kurdiväestön nopea kasvu, yhdistettynä muslimien maahanmuuttoon Balkanilta ja Kaukasukselta, teki Anatolian armenialaisista yhä uhanalaisemman vähemmistön.^[16] Vuonna 1894 paikalliset armenialaiset virkamiehet Sasunin alueella kieltäytyivät maksamasta veroja, mikäli turkkilaisviranomaiset eivät kyenneet lopettamaan kurdien tekemiä ryöstöretkiä. Kurdit olivat osmanihallinnolle toinen epämieluisa vähemmistö, joten vastakkainasettelu armenialaisten ja kurdien välillä sopi hyvin osmanien tarkoitusperiin.^[18] Vuonna 1895 osmanien epäilykset länsimaista armenialaisväestöä kohtaan johti 300 000 armenialaisen joukkomurhaan osmanihallinnon erityismääräyksellä.^[16] Samaan aikaan rajan toisella puolella Venäjällä armenialaiset koulut, kirkot, kirjastot ja sanomalehtitoimistot suljettiin ja vuonna 1903 Nikolai II:n määräyksestä armenialaisen kirkon omaisuus takavarikoitiin.^[14]

Vuoden 1895 joukkomurhan jälkeen Osmanien valtakuntaan jäänyt armenialainen väestö kannatti vuoden 1908 Nuorturkkilaisten vallankumousta, joka lupasi etnisille vähemmistöille liberaalin kohtelun. Kuitenkin vallankumouksen onnistumisen jälkeen turkkilainen hallitus suunnitteli armenialaisten eliminoimista, sillä he olivat este nuorturkkilaisten nationalistiselle aatteelle.^[19] Ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheessa vuonna 1915 Venäjän armeija eteni Turkkiin pohjoisesta ja britit yrittivät hyökätä Välimereltä. Osmanien hallitus määräsi sisäiseen kapinan uhkaan vedoten laajamittaiset ryöstöt, karkotukset, sekä armenialaisten järjestelmälliset murhat keväällä 1915.^[19] Virallisesti turkkilaisten oli määrä suorittaa armenialaisten joukkokarkotus paikkoihin, missä he eivät kyenneet puuttumaan sodan kulkuun. Valtava määrä ihmisiä kuoli nälkään, janoon, uupumukseen tai turkkilaisten julmuuksiin. Samaan aikaan tukahdutettiin armenialaisten kapinointia ympäri Osmanivaltakuntaa, joissa menehtyi tuhansia armenialaisia. Teurastukselta pelastuivat vain Musa Dağin kylän asukkaat, jotka pitivät vuoristolinnoituksessaan puoliaan syyskuuhun 1915, jolloin ranskalainen Mustallamerellä ollut alus havaitsi heidät ja yli 4000 armenialaista pelastettiin.^[20]

Armenialaisten kansanmurhan tapahtumat aiheuttavat vieläkin kiistelyä Turkin hallituksen ja muun maailman välillä. Turkkilaiset kiistävät armenialaisten järjestelmällisen surmaamisen, kun taas muu maailma toteaa että todisteet viittaavat järjestelmälliseen armenialaisten surmaamisen.^[20] Arviot kuolleiden määrästä vaihtelevat 600 000-1,5 miljoonan välillä.^[14] Lisäksi kymmenet tuhannet muuttivat Venäjälle, Libanoniin, Syyriaan, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin. Kansanmurhan seurauksena armenialaisten historiallisen kotimaan länsiosa tyhjentyi armenialaisista.^[14] Vuoteen 1917 tultaessa Turkissa oli enää alle 200 000 armenialaista. Olipa kansanmurhan tarkka uhrimäärä mikä tahansa, armenialaisväestölle tapahtuma oli katastrofi, joka siirsi armenialaisen väestön sen historialliselta asuinalueelta suhteellisen turvallisemmille itäisille venäläisten hallitsemille alueilla.^[19] Armenia ja monet maailman valtiot ovat kampanjoineet aktiivisesti tapahtumien tunnustamiseksi kansanmurhana, ja muiden muassa Ranska on pitänyt yhtenä Turkin EU-jäsenyyden edellytyksenä kansanmurhan tunnustamista.^[21]

Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjä miehitti käytännössä koko Osmanien valtakunnan armenialaista osaa, vuosina 1915-1917. Bolševikkien noustua valtaan vuonna 1917, Venäjä päätti osallistumisensa ensimmäiseen maailmansotaan ja venäläisjoukot perääntyivät Kaukasukselta.^[23] Kymmenet tuhannet pakolaiset pakenivat perääntyvän Venäjän armeijan mukana Kaukasiaan. Bakun ja Tbilisin kaupungit täyttyivät Turkista paenneista armenialaisista, mikä johti etnisten jännitteiden nousuun Transkaukasiassa.^[19]

Kaukasukselle perustettiin huhtikuussa 1918 Transkaukasian federaatio, johon liittyivät Armenia, Georgia ja Azerbaidžan.^[24] Alueiden erilaisuuden vuoksi federaatio ei osoittautunut toimivaksi. Valtiorakenne lakkautettiin toukokuussa 1918 ja alueet itsenäistyivät.^[24] Itsenäinen Armenian demokraattinen tasavalta julisti itsenäisyytensä vuonna 1918. Sen armeijat jatkoivat taistelua liittoutuneiden puolella Kaukasuksen eteläpuolella, kunnes Osmanien valtakunta antautui lokakuussa 1918.^[23] Lyhytikäisen Transkaukasian liittovaltion hajoaminen ei sujunut täysin rauhallisesti, Armenian ja Georgian välille syttyi lyhyt sota Borchalyn ja Akhalkalakin alueiden hallinnasta ja Azerbaidžanin kanssa Karabahin alueesta.^[23] Kaukasuksen valtiot solmivat Turkin kanssa Batumin rauhan, jossa Armenian ja Turkin väliseksi rajaksi määritettiin Arpa- ja Araksjoet.^[24] Armenian itsenäinen tasavalta jäi lyhytikäiseksi, mutta se oli ensimmäinen armenialaisten itsenäinen valtio sitten keskiajan.^[24]

Liittoutuneet tunnustivat tammikuussa 1920 kolmen Kaukasian tasavallan itsenäisyyden. Elokuussa 1920 solmitun Sèvresin rauhansopimuksen mukaan ensimmäisen maailmansodan liittolaiset ja Turkki tunnustivat Armenian vapaaksi ja itsenäiseksi valtioksi.^[24][23] Osana sopimusta Armeniaan liitettiin kiistanalaisia alueita entisestä Osmanien valtakunnasta. Suurin osa Länsi-Armeniasta jäi kuitenkin turkkilaisten käsiin.^[23] Armenian tasavaltaan kuului nykyisen Itä-Turkin koillisosa, joka ulottui Mustanmeren rannikolta Trabzonin kaupungin ohi ja lounaaseen Vanjärven ohi.^[23] Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Armenian epävarmaa itsenäisyyttä uhkasivat sekä Neuvosto-Venäjän, että Turkin johtoon nousseen Kemal Atatürkin johtamien kansallismielisten turkkilaisten alueelliset tavoitteet. Atatürkin johdolla Turkkiin oli nopeasti rakennettu demokraattinen järjestelmä, mutta hallitseva puolue toivoi silti luovansa suuremman valtion, ottamalla haltuunsa Länsi-Armenian alueen, josta armenialaiset oli karkotettu. Puolustaessaan itsenäisyyttään Armenian tasavalta odotti kuitenkin turhaan Pariisin rauhankonferenssissa vuonna 1919 luvattua aineellista ja sotilaallista apua.^[23]

Kemal Atatürkin johtama turkkilaishallitus ei hyväksynyt Armenian kanssa solmittua rajasopimusta. Syyskuussa 1920 Turkki hyökkäsi Armeniaan ja miehitti Karsin ja Aleksandropolin marraskuuhun mennessä.^[24] Turkkilaisten edetessä Armeniassa, oli Neuvosto-Venäjä samanaikaisesti miehittänyt Azerbaidžanin. Marraskuussa 1920 Armenian vallankumouksellinen liitto (ARF) teki poliittisen sopimuksen kommunistien päästämiseksi maan koalitiohallitukseen. Tämä hallitus solmi Aleksandropolin rauhan Turkin kanssa.^[23] Sopimus solmittiin 2. joulukuuta vuonna 1920. Sen mukaan Armenia luopui kaikista vuoden 1914 jälkeen saamistaan Turkin alueista sekä Karsista ja Ardahanista ja tunnusti, että Turkissa ei ollut armenialaisvähemmistöjä ja että Nahitševanin alueelle tulee muodostaa itsehallinnollinen turkkilaisalue.^[24]

Samana päivänä Armenian uusi hallitus julisti Armenian sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Pian hallituksesta ajettiin pois vallankumoukselliset dašnakit, mikä aiheutti epäonnistuneen kapinan helmikuussa 1921. Maaliskuussa 1922 Armenia liittyi Transkaukasian sosialistiseen neuvostotasavaltaan yhdessä Azerbaidžanin SNT:n ja Georgian SNT:n kanssa. 30. joulukuuta 1922 uusi liittovaltio liittyi Neuvostoliittoon. Muslimienemmistöisen Nahitševanin alue liitettiin Azerbaidžanin neuvostotasavaltaan, samoin kuin Vuoristo-Karabah, joka oli armenialaisenemmistöinen alue.^[24] Armenian neuvostotasavallan ja Turkin välinen raja vahvistettiin Karsin sopimuksella 23. lokakuuta 1921.^[25] Siinä vahvistettiin, että Turkki sai Sèvresin rauhassa Armenialle luovuttamiensa alueiden lisäksi vielä Karsin alueen.^[26]

Neuvostoliiton syntyessä Transkaukasian neuvostotasavallan osana olleen Armenian neuvostohallitus hallitsi Jerevanista käsin kutistunutta maata, jonka talous oli tuhoutunut ja jolla oli vain vähän resursseja väestön ruokkimiseen ja maan jälleenrakentamiseen. Liittäessään maansa Neuvostoliittoon, armenialaiset kommunistit luopuivat itsenäisestä tasavallasta. Neuvostoliittoon liittyminen eliminoi kilpailevat poliittiset puolueet ja rajoitti sananvapautta, mutta uusi hallitus edisti armenialaista kulttuuria ja koulutusta, kutsui ulkomaille paenneita taiteilijoita ja älymystöä palaamaan Armeniaan ja se onnistui luomaan ympäristön, jossa turvallisuus ja aineellinen hyvinvointi olivat paremmat kuin ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen.^[27]

Josif Stalinin Neuvostoliitossa Armenia teollistui ja kansalaiset koulutettiin määrätyin ehdoin. Stalinin harjoittama uusi talouspolitiikka oli radikaali uudistus, jolla pyrittiin saamaan kuntoon sotakommunismin jälkeen surkeassa kunnossa ollut talous. Kaikki nationalismi tukahdutettiin ankarasti ja Armenian kommunistinen puolue (CPA) käytti poliisiterroria vahvistaakseen valtaansa ja tukahduttaakseen kaikki nationalistiset ilmaisut. Stalinin vuosina 1936–1937 järjestämän suuren terrorin aikana. Transkaukasian tasavaltojen poliittinen komissaari Lavrenti Berija kohdisti puhdistuksia myös CPA:n johtajiin ja älymystöön.^[28]

Transkaukasian neuvostotasavalta hajotettiin vuonna 1936 ja Azerbaidžanista, Georgiasta ja Armeniasta muodostettiin omat sosialistiset neuvostotasavallat.^[24] Stalinin aikakaudella noudatettu yhteiskunta- ja taloussuunnittelu paransi kansalaisten lukutaitoa ja koulutusta, sekä rakensi kommunikaatio ja teollisuusinfrastruktuuria sinne, missä sitä ei aiemmin ollut käytännössä olemassakaan. Kun armenialaiset nousivat Stalinin aikakaudesta, he olivat liikkuvampia ja peremmin koulutettuja, jolloin he olivat valmiita hyötymään Stalinin jälkeen valtaan nousseen Nikita Hruštšovin vähemmän sortavasta politiikasta.^[28]

Stalin kuoli vuonna 1953, minkä jälkeen neuvostotasavalloile myönnettiin lisää autonomiaa päätöksenteossa. Tämä tarkoitti sitä, että paikallinen kommunistinen eliitti lisäsi valtaansa. Vaikka avoin poliittinen oppositio pysyi tiukasti rajoitettuna, maltillisen nationalismin ilmaisuihin suhtauduttiin suvaitsevammin. Armenian kansallissankareille pystytettiin patsaita, mukaan lukien yksi Saint Vartanista, 500-luvulla armenialaisen kristinuskon puolustajasta.^[29] Vaikka Armenia jatkoi muutostaan ​​pohjimmiltaan agraarisesta kansakunnasta kaupungeissa asuvaan teollisuusyhteiskuntaan, asui 1980-luvun alkuun mennessä vain kolmasosa armenialaisista maaseudulla ja hallitseva eliitti pysyi suurelta osin ennallaan. Tämän seurauksena korruptio ja nepotismi levisivät ja laiton mustan pörssin kauppa kukoisti.^[29]

1980-luvun lopulla Armeniassa alkoi nationalistinen liike voimistua uudelleen. Tähän myötävaikuttivat Armenian kaupungistuminen ja teollistuminen, jotka toivat mukanaan vakavia ekologisia ongelmia, joista uhkaavamman aiheutti Jerevanin länsipuolella sijaitseva Metsamorin ydinvoimalaitos. Monet armenialaiset olivat myös tyytymättömiä kommunistiseen eliittiin, joka oli juurtunut etuoikeutetuksi hallitsevaksi luokaksi, tuoden mukanaan laajalle levinneen korruption. Lisäksi monet armenialaiset olivat huolissaan Azerbaidžanin sisällä olevan autonomisen Vuoristo-Karabahin asemasta, jossa asui lähes 200 000 armenialaista Azerbaidžanin hallinnon alaisuudessa, eristettynä valtavirran armenilaisesta kulttuurista.^[30]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Armenia ja Azerbaidžan olivat lyhyeksi jääneellä itsenäisyyskaudellaan kiistelleet Vuoristo-Karabahin hallinnasta. Vuonna 1924 Neuvostoliiton hallitus nimesi alueen autonomiseksi alueeksi Azerbaidžanin lainkäyttövaltaan kuuluvalla alueella Transkaukasian neuvostotasavallassa. Tuolloin alueen noin 130 000 asukkaasta noin 95% oli armenialaisia. Vuoteen 1979 tultaessa armenialaisten väkiluku oli pudonnut ja azereiden määrä kasvanut siinä määrin, että armenialaisia alueen väestöstä oli 76%. Armenialaiset pelkäsivät, että heidän väestörakenteensa heikkeneminen Vuoristo-Karabahissa toistaisi toisen historiallisesti armenialaisen alueen, Nahitševanin kohtalon, jonka Neuvostoliitto oli nimennyt Azerbaidžanin hallinnon alaisiksi autonomiseksi tasavallaksi vuonna 1924. Nahitševanissa armenialaisten määrä oli vuonna 1924 noin 15 600 asukasta, mikä oli noin 15% kokonaismäärästä. Vuonna 1979 armenialaisia alueella asui enää 3000, kun samalla ajanjaksolla maahanmuutto ja azereiden korkeampi syntyvyys olivat lisänneet heidän lukumääränsä noin 85 000 asukkaasta 230 000:een, eli lähes 96 prosenttiin kokonaismäärästä.^[30]

Vuoristo-Karabahin armenialaiset pelkäsivät numeerisen ylivoimansa menettämisen lisäksi rajoituksia armenian kielen ja kulttuurin kehittämiselle alueella. Vaikka armenialaiset elivät yleensä paremmin kuin naapurialueiden azerit, heidän elintasonsa ei ollut yhtä korkea kuin Armeniassa. Suuri enemmistö Karabahin alueen armenialaisista suhtautui vihamielisesti azereihin, joita he syyttivät heidän sosiaalisista ja kulttuurisista ongelmistaan, ja he opettelivat mieluummin venäjää kuin azeria. Jo 1960-luvulla sattui yhteenottoja Karabahin armenialaisten ja azereiden välillä, ja armenialaiset hakivat Moskovan neuvostohallinnolta tukea tilanteelleen Vuoristo-Karabahissa.^[30]

Sarja kiihtyviä hyökkäyksiä ja kostotoimia osapuolten välillä alkoi vuonna 1988, ja Vuoristo-Karabahin konflikti sai alkunsa. 1980-luvun lopulla Mihail Gorbatšovin hallinnon glasnost- ja perestroika-politiikka soi armenialaisille suuremman ilmaisunvapauden. Joukkomielenosoituksissa vaadittiin Armenian ja Vuoristo-Karabahin yhdistämistä.^[30] Liikehdintä kehittyi nopeasti poliittiseksi kommunismia vastustavaksi liittoutumaksi, joka antoi tukensa demokraattisille uudistuksille ja kansalliselle suvereniteetille.^[31] Vuoristo-Karabahin kansallisneuvosto äänesti helmikuussa 1988 alueen yhdistymisestä Armenian kanssa. Armenia ei vastannut tähän virallisesti, mutta tämä laukaisi yli sadan armenialaisen joukkomurhan Sumgaitin kaupungissa, Bakun pohjoispuolella. Vastaava hyökkäys azereita kohtaan tapahtui armenialaisessa Spitakin kaupungissa. Tämä laukaisi pogromit molempien maiden vähemmistöjä kohtaan ja suuri määrä armenialaisia muutti Azerbaidžanista Armeniaan ja azerit vastaavasti pakenivat Armeniasta Azerbaidžaniin.^[32]

Armenialaiset olivat levottomuuksien johdosta yhä pettyneempiä Moskovan hallintoon, joka epäröi ryhtyä määrätietoisiin toimiin.^[30][31] Kriisin alettua Armeniaa koetteli vuonna 1988 lisäksi suuri maanjäristys. Sen aiheuttamassa hämmennyksessä neuvostoviranomaiset yrittivät pysäyttää valtansa kasvavaa vastustusta, pidättämällä Armenian kansallismielisen liikkeen johtajat. Armenian kommunistisen puolueen yritys hallita Armeniaa ilman nationalistien tukea, kuitenkin vainpahensi kriisiä. Vangittujen nationalistijohtajien vapauttamista vaadittiin suurissa mielenosoituksissa. Heidät vapautettiin vuonna 1989, minkä jälkeen he toimivat kommunistisen puolueen kanssa toisiaan kohtaan epäluuloisina liittolaisina.^[31]

Gorbatšov yritti ratkaista Vuoristo-Karabahin tilannetta ehdotuksella, joka lisäisi alueen autonomiaa. Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt armenialaisia eikä azereita. Konflikti sen sijaan vain syveni, kun Azerbaidžan aloitti syyskuussa 1989 taloudellisen saarron Armenialle elintärkeille öljyputkille, jotka kulkivat Azerbaidžanin läpi.^[31] Sekä Armenia että Azerbaidžan vaativat Gorbatšovin perustaman Vuoristo-Karabahin erityishallinnollisen komitean lakkauttamista. Armenialaiset pysyivät kannassaan, että alue oli liitettävä Armeniaan, kun taas Azerbaidžanissa vaadittiin että alueen autonomia oli lakkautettava. Elokuussa 1989 Karabahin armenialaiset valitsivat oman kansallisneuvostonsa, joka julisti Karabahin irtautumisen Azerbaidžanista ja sen sulautumisen Armeniaan. Armenian korkein neuvosto julisti Karabahin kansallisneuvoston alueen ainoaksi lailliseksi edustajaksi. Azerbaidžanin korkein neuvosto vastasi tähän kumoamalla sekä Karabahin että Nahitševanin autonomian. Neuvostoliiton korkein neuvosto julisti nämä julistukset ja vastajulistukset mitättömiksi, ja vaikka Armenia ja Azerbaidžan olivat edelleen kommunististen puolueiden hallinnassa, kumpikaan tasavalta ei ollut halukas tottelemaan Moskovan ohjeita Karabahin kysymyksessä. Turhautuneena omasta kyvyttömyydestään saattaa osapuolet yhteen, Neuvostoliiton korkein neuvosto lakkautti Karabahin erityishallintokomitean ja palautti Karabahin suoran hallinnan Azerbaidžanille. Armenian korkein neuvosto hylkäsi Moskovan päätöksen ja julisti Karabahin osaksi Armeniaa joulukuussa 1989.^[33]

Yli kaksi vuotta kestäneen Karabahin konfliktin aikana Armenia oli menettänyt luottamuksensa Moskovan hallintoon. Gorbatšovin haluttomuus myöntää Karabahia Armenialle ja epäonnistuminen saarron lopettamisessa, sai armenialaiset vakuuttuneeksi siitä, että Kremlin mielestä oli poliittisesti edullista tukea väkirikkaampaa muslimimaata.^[33] Vuoden 1990 vaalit merkitsivät Armenian kommunistisen puolueen puolue-eliitin loppua ja uuden armenialaisen poliittisen luokan nousua.^[34] Vaaleissa sai enemmistön Armenian kansallinen liike (ANM).^[35] Valittu parlamenitti valitsi Levon Ter-Petrosjanin puheenjohtajakseen ja siten valtionpäämieheksi, kommunistisen puolueen pääsihteerin sijasta. Kun ANM nousi valtaan ja kommunistit siirtyivät oppositioon, siirtyminen Neuvostoliiton kaltaisesta hallituksesta itsenäiseen demokraattiseen valtioon alkoi.^[34]

Elokuussa 1990 Armenia ilmoitti aikeestaan tulla suvereeniksi ja itsenäiseksi tasavallaksi, ja Vuoristo-Karabahin olevan osa Armeniaa.^[34] Tammikuussa 1991 Armenian korkein neuvosto päätti olla osallistumatta Gorbatšovin suunnittelemaan kansanäänestykseen Neuvostoliiton säilyttämisestä. Sen sijaan Armenian hallitus ilmoitti, että saman vuoden syyskuussa maassa järjestetään kansanäänestys Neuvostoliitosta eroamiseksi. Moskovassa tätä ei hyväksytty, vaan toukokuussa 1991 Armeniaan lähetettiin puna-armeijan laskuvarjojoukkoja, näennäisesti suojelemaan Neuvostoliiton puolustuslaitoksia Armeniassa.^[36]

Elokuussa 1991 tapahtui Moskovassa vallankaappausyritys. Ter-Petrosjan suhtautui tilanteeseen varovaisesti, peläten Neuvostoliiton toukokuun hyökkäyksen jatkumista. Vallankaappausyritys vakuutti armenialaiset tarpeesta irtautua Neuvostoliitosta mahdollisimman nopeasti. Syyskuun äänestyksessä yli 99 prosenttia äänestäjistä kannatti Armenian itsenäistymistä Neuvostoliitosta. Välittömästi äänestyksen jälkeen, Armenian korkein neuvosto julisti Armenian itsenäiseksi 23. syyskuuta. Lokakuussa Ter-Petrosjan valittiin ylivoimaisella enemmistöllä tasavallan presidentiksi.^[36]

Neuvostoliiton hajoaminen ja Armenian ja Azerbaidžanin itsenäistyminen vain kiihdytti Vuoristo-Karabahin konfliktia.^[37] Tilanne eskaloitui sodaksi, kun Armenian tukemat Karabahin oukot ottivat hallintaansa Vuoristo-Karabahin.^[35] Samanaikaisesti kiihtyneen konfliktin kanssa Armenian oli vahvistettava uusia demokraattisia instituutioitaan ja jälleenrakennettava maan tuhoutunut talous. Azerbaidžanin tehokas saarto johti kuitenkin Armenian talouden täydelliseen romahtamiseen.^[37]

Vuoden 1993 alkuun mennessä hallitus vaikutti avuttomalta taloudellisten ja poliittisten ongelmien lisääntymistä. Viimeiset jäljellä olevat öljy- ja kaasuputket naapurivaltion Georgian läpi, räjäytettiin sabotoijien toimesta Georgian sisällissodan aikana. Selviytyäkseen pakkasesta Jerevanin asukkaat kaatoivat kaupungin puita, ja vuoden 1988 maanjäristyksen jälkeen suljetun Metsamorin ydinvoimalan uudelleenkäynnistämistä suunniteltiin. Tilanne johti Armeniassa Ter-Petrosjanin hallinnon vastaisiin mielenosoituksiin.^[37]

Armenia kykeni vuonna 1992 hyödyntämään Azerbaidžanin sisäistä kamppailua kommunistien ja nationalistien välillä, ja valtasi Laçınin käytävän, joka yhdisti Vuoristo-Karabahin varsinaiseen Armeniaan. Tämän seurauksena Venäjän välittämät rauhanneuvottelut osapuolten välillä keskeytettiin. Seuraavan vuoden aikana Karabahin armenialaisjoukot saivat vallattua alueita varsinaisen Azerbaidžanin alueella, sen epäjärjestynyttä hallintoa vastaan. YK:n turvallisuusneuvosto ei hyväksynyt armenialaisten etenemistä Azerbaidžanin alueelle. Vuonna 1993 tapahtunut vallankaappaus nosti valtaan entisen kommunistisen puolueen johtajan Heydər Əliyevin. Tämä lisäsi Venäjän pyrkimyksiä neuvotella rauha osapuolten välille, mutta tällä saatiin aikaan vain ajottaisia tulitaukoja, ja Karabahin armenialaiset säilyttivät täyden hallinnan Vuoristo-Karabahissa ja merkittävässä osassa varsinaista Azerbaidžania.^[37]

Vuoristo-Karabahin kriisi oli 1990-luvun puoliväliin mennessä vaatinut tuhansien armenialaisten hengen, eikä konfliktiin saatu pysyvää ratkaisua. Kymmenet tuhannet olivat muuttaneet huonontuvien elinolojen perässä ulkomaille. Huolimatta talouden käänteestä 2000-luvun alussa, monet armenialaiset jäivät ulkomaille. Levon Ter-Petrosjan valittiin uudelleen virkaansa vuonna 1996 ja seuraavana vuonna pääministeriksi valittiin Robert Kotšarjan, joka oli toiminut Vuoristo-Karabahin tasavallan johdossa.^[35] Vuonna 1997 Ter-Petrosjan kannatti Vuoristo-Karabahin rauhanneuvotteluissa myönnytyksiä Azerbaidžanille. Kotšarjan ja jotkut hallituksen ministerit eivät tätä hyväksyneet. Erimielisyydet johtivat Ter-Petrosjanin eroon ja Kotšarjan valittiin presidentiksi.^[35][38] Kotšarjanin presidenttikauden alkupuolella, vuoden 1999 lokakuussa Armenian parlamenttiin tehdyssä aseellisessa hyökkäyksessä sai surmansa maan pääministeri Vazgen Sargsjan, puhemies Karen Demirtšjan, sekä kuusi muuta henkilöä.^[39] Monet parlamenttiin hyökänneet asemiehet kuolivat vankilassa epämääräisissä olosuhteissa, mikä herätti epäilyjä siitä että Kotšarjan ja häntä presidenttinä seurannut Serž Sargsjan olisivat suunnitelleet heidän murhaamisensa.^[40]

Presidenttinä Kotšarjan vaati tiiviimpiä suhteita länteen, ja Armenia liittyi Euroopan neuvostoon vuonna 2001. Vuonna 2003 Kotšarjan valittiin uudelleen Armenian presidentiksi. Hänen toisen presidenttikautensa jälkeen, vuoden 2008 vaalit voitti Serž Sargsjan. Sarjgsjan allekirjoitti sopimuksen Azerbaidžanin presidentin İlham Əliyevin kanssa, jonka mukaan maiden oli määrä tehostaa maiden ponnisteluja Vuoristo-Karabahin konfliktin ratkaisemiseksi. Seuraavana vuonna Armenia ja Turkki sopivat maidensa diplomaattisuhteiden normalisoimisesta, ja avaavansa uudelleen maiden välisen rajan. Turkki oli sulkenut Armenian vastaisen rajansa vuonna 1993, tukeakseen Azerbaidžania Vuoristo-Karabahin konflikitssa. Lisäksi sopimuksessa vaadittiin kansainvälistä komissiota tutkimaan ensimmäisen maailmansodan aikaista armenialaisten kansanmurhaa, joka oli keskeinen kysymys Armenian ja Turkin välisissä suhteissa. Tämä sopimus kuitenkin raukesi vuonna 2010 Vuoristo-Karabahin konfliktin vuoksi. Tuolloin Armenian ja Azerbaidžanin joukot jatkoivat ajoittain tulitusta etulinjojen yli Vuoristo-Karabahissa.^[35]

Sargsjan valittiin toiselle presidenttikaudelle vuona 2013. Kansainväliset tarkkailijat huomauttivat kuitenkin, että vaaleissa ei ollut tarjolla aitoa kilpailua, sillä useat Sargsjanin haastajat olivat jättäytyneet vaaleista, sillä he katsoivat että vaalitulosta vääristeltäisiin Sargsjanin eduksi. Samana vuonna Sargsjan aloitti Armenian ulkosuhteiden yllättävän uudelleensuuntauksen ilmoittamalla, että Armenia liittyy Venäjän johtamaan Euraasian talousunioniin. Tämä lopetti käytännössä Armenian pyrkimykset tiivistää suhteita Euroopan unioniin. Vuonna 2015 Armeniassa järjestettiin kansanäänestys, jolla maa muutettiin semipresidentialistisesta järjestelmästä parlamentaarikseksi. Tähän sisältyi presidentin toimivallan supistaminen ja pääministerin valtuuksien lisääminen. Sargsjan puhui vahvasti uudistuksen puolesta, perustellen että presidentin ja pääministerin välinen vallanjako oli aiheuttanut epävakautta. Kriitikot taas katsoivat, että kansanäänestys tarjosi Sargsjanille mahdollisuuden pysyä vallassa pääministerinä, kun hänen toinen presidenttikautensa päättyi vuonna 2018.^[35]

Serž Sargsjanin toisen presidenttikauden päätyttyä huhtikuussa 2018, maan parlamentti valitsi hänet pääministeriksi. Nikol Pašinjan, kansanedustaja ja tunnettu toimittaja, johti Sargsjanin vastaisia mielenosoituksia, jotka katsoivat että Sargsjan yrittää keskittää vallan itselleen. Mielenosoitukset jatkuivat useita päiviä, ja myös maan armeijan jäsenet liittyivät joukkoon. Mielenosoitukset saivat Sargsjanin eroamaan tehtävästään. Pašinjan nousi itse pääministeriksi toukokuussa 2018. Pašinjan ryhtyi välittömästi valtaan noustuaan erottamaan korruptoituneita virkamiehiä ja myös entinen presidentti Robert Kotšarjan joutui syytetyksi.^[35]

Pašinjanin hallitus julkaisi talousuudistus suunnitelman, jolla oli optimistiset tavoitteet, mutta jota kritisoitiin sen epämääräisistä yksityiskohdista. Armenian suurin kauppakumppani Venäjä muuttui uutta hallitusta kohtaan epäilevämmäksi ja kaasuyhtiö Gazprom korotti Armeniaan toimitettavan maakaasun hintaa. Tämä sai Armenian lähestymään Irania, ja Armenian toimimista mahdollisena iranilaisen maakaasun kauttakulkupaikkana.^[35] Pašinjanin hallitus herätti myös toiveita ratkaista Vuoristo-Karabahin konflikti ja rauhanneuvottelut Azerbaidžanin kanssa aloitettiin. Diplomaattista ratkaisua ei kuitenkaan saatu aikaan ja neuvottelujen katkeaminen johti jännitteiden kärjistymiseen vuoden 2020 puolivälissä. Vuoristo-Karabahissa tapahtui yhteenottoja armenialaisten ja azerbaidžanilaisten joukkojen välillä, ja Toinen Vuoristo-Karabahin sota syttyi syyskuussa 2020. Taistelut olivat pahimmat sitten 1990-luvun puolivälin, ja niissä armenialaiset joukot kokivat tuntuvia tappioita. Pašinjan suostui vetämään armenialaiset joukot ja luopumaan hallinnasta suurimmassa osassa Armenian miehittämiä alueita. Tämän myötä Armenia joutui vastaanottamaan alueelta tuhansia pakolaisia. Tämä rasitti entisestään maan taloutta, jota oli rasittanut jo entisestään maailmanlaajuinen koronaviruspandemia.^[35]

• Stoneman, Richard: Traveller’s History - Turkki. Suomentanut Haikara, Tarja; Aho, Reetta. UNIPress, 2015. ISBN 978-951-579-487-1.
• Heikki Kirkinen (toim.): Venäjän historia. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-15799-X.