Luise von Mecklenburg-Strelitz

Luise
Preussin kuningatar, Brandenburgin vaaliruhtinatar
Kuningatar Luise, Josef Maria Grassi 1802
Preussi
Valtakausi	16. marraskuuta 1797- 19. heinäkuuta 1810
Edeltäjä	Friederike Luise
Seuraaja	Elisabet Ludovika
Brandenburg
Valtakausi	16. marraskuuta 1797 – 6. elokuuta 1806
Edeltäjä	Friederike Luise
Seuraaja	vaaliruhtinaskunta lopetettu
Syntynyt	10. maaliskuuta 1776 Hannover, Hannoverin vaaliruhtinaskunta, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta
Kuollut	19. heinäkuuta 1810 Hohenzieritzin linna, Neustrelitz, Mecklenburg-Etu-Pommeri, Preussin kuningaskunta
Hautapaikka	Kuninkaallinen mausoleumi Charlottenburgin linnan puisto
Puoliso	Fredrik Vilhelm III
Lapset	Fredrik Vilhelm IV, Vilhelm I, Charlotte, Aleksandra Fjodorovna, Frederica, Carl, Alexandrine, Ferdinand, Luise, Albrecht
Koko nimi	Luise Auguste Wilhelmine Amalie
Suku	Mecklenburg-Strelitz
Isä	Mecklenburg-Strelitzin herttua Karl II (1741–1816)
Äiti	prinsessa Friederike Caroline Luise von Hessen-Darmstadt (1752–1782)
Uskonto	luterilaisuus
Nimikirjoitus

Luise Auguste Wilhelmine Amalie von Mecklenburg-Strelitz (10. maaliskuuta 1776 Hannover, Hannoverin vaaliruhtinaskunta, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta – 19. heinäkuuta 1810 Hohenzieritzin linna, Neustrelitz, Mecklenburg-Etu-Pommeri, Preussin kuningaskunta) oli saksalainen herttuatar ja Preussin kuningatar vuosina 1797–1810 kuningas Fredrik Vilhelm III:n puolisona.^[1][2]

Luise oli Mecklenburg-Strelitzin herttua Karl II:n (1741–1816), Englannin kuningatar Charlotten veljen, ja maakreivitär Friederike Karoline Luise von Hessen-Darmstadtin (1752–1782) neljänneksi vanhin tytär. Hänellä oli yhdeksän sisarusta, joista neljä eli aikuiseksi asti. Heistä hänelle läheisin oli nuorempi sisar Friederike (1778–1841), josta kuningas Ernst Augustin puolisona vuodesta 1815 lähtien tuli Hannoverin kuningatar.^[2]

Äitinsä kuoltua 10. lapsensa synnytykseen 29-vuotiaana, Luise vietti sisartensa Charlotten, Theresen ja Friederiken kanssa harmonisen lapsuuden ja nuoruuden isoäitinsä Hessen-Darmstadtin maakreivitär Maria Luisen luona Darmstadtin hovissa vuodesta 1785 alkaen. Heillä oli sveitsiläinen kotiopettajatar Salomé de Gélieu. Vaikka todella perusteellinen koulutus jätettiin huomiotta, uskonnonopetus juurrutti häneen yksinkertaisen, sydämellisen uskon, joka muokkasi hänen koko elämäänsä. Loppukesällä 1792 Valmyn taistelun tykkitulen jälkeen Darmstadtin hovi pakeni Hildburghauseniin etenevän vallankumousarmeijan edestä. Palattuaan Darmstadtiin maaliskuussa 1793 Luise tapasi Preussin kruununprinssi Friedrich Wilhelmin ensimmäisen kerran Frankfurtissa. He menivät kihloihin huhtikuussa 1793 ja samalla kihlattiin nuorempi sisar Frederica Friedrich Wilhelmin nuoremman veljen Ludwig Carlin kanssa.^[2]

Luise avioitui jouluaattona 1793 kruununprinssi Friedrich Wilhelmin kanssa Berliner Stadtschlossissa. Puolisosta tuli vuonna 1797 Preussin kuningas. He viettivät sitä ennen eristynyttä elämää Unter den Linden -kadulla Kronprinzenpalaisissa ja Prinzessinnenpalaisissa.

Heidän lapsiaan olivat Preussin kuningas Fredrik Vilhelm IV, Saksan keisari Vilhelm I sekä Venäjän keisarinna Aleksandra Fjodorovna.^[1] Pariskunta eli eristäytyneenä Friedrik Vilhelm II:n kuolemaan asti vuonna 1797.^[2]

Heille syntyi kymmenen lasta, joista kolme kuoli jo pieninä:^[5][2]

• nimetön tytär (1. lokakuuta 1794), syntyi kuolleena
• Friedrich Wilhelm, Preussin kuningas Fredrik Vilhelm IV (15. lokakuuta 1795 – 2. tammikuuta 1861), avioitui Baijerin prinsessa Elisabeth Ludovikan (1801–1873) kanssa, liitto oli lapseton
• Wilhelm, Saksan keisari ja Preussin kuningas Vilhelm I (22. maaliskuuta 1797 – 9. maaliskuuta 1888), avioitui Saksi-Weimar-Eisenachin prinsessa Augustan (1811–1890) kanssa, heillä oli jälkeläisiä
• Charlotte (13. heinäkuuta 1798 – 1. marraskuuta 1860), avioitui Nikolai I:n (1796–1855) kanssa, heillä oli jälkeläisiä, kuten Aleksanteri II
• Frederica (14. lokakuuta 1799 – 30. maaliskuuta 1800), kuoli alle vuoden ikäisenä
• Carl (29. kesäkuuta 1801 – 21. tammikuuta 1883), avioitui Saksi-Weimar-Eisenachin prinsessa Marien (1808–1877) kanssa, joka oli suurherttua Karl Friedrichin ja suuriruhtinatar Maria Pavlovna Romanovan tytär, heillä oli jälkeläisiä
• Alexandrine (23. helmikuuta 1803 – 21. huhtikuuta 1892), avioitui Paul Friedrichin, Mecklenburg-Schwerinin suurherttuan (1800–1842) kanssa
• Ferdinand (13. joulukuuta 1804 – 1. huhtikuuta 1806), kuoli alle 2-vuotiaana
• Luise (1. helmikuuta 1808 – 6. joulukuuta 1870), avioitui Vilhelm I:n ja kuningatar Frederica Louisa Wilhelminan pojan, serkkunsa Alankomaiden prinssi Frederikin (1797–1881) kanssa, neljä lasta, joista vanhin tytär oli Ruotsin ja Norjan kuningatar Lovisa.
• Albrecht (4. lokakuuta 1809 – 14. lokakuuta 1872), avioitui Vilhelm I:n ja kuningatar Frederica Louisa Wilhelminan tyttären, serkkunsa Alankomaiden prinsessa Mariannen kanssa (1810–1883), heille syntyi viisi lasta, avioero 1849; avioitui toisen kerran Hohenaun kreivitär Rosalie von Rauchin (1820–1879) kanssa.

Vuosina 1806–1807 käydyssä tappiollisessa sodassa Ranskaa vastaan kuningatar Luise esiintyi voimakkaasti sodankäynnin tukijana. Vuoden 1807 Tilsitin rauhanneuvotteluiden yhteydessä hän neuvotteli henkilökohtaisesti Napoleon I:n kanssa miehensä sijasta, ja yritti turhaan saada Magdeburgin palautetuksi Preussille. Seuranneen ranskalaismiehityksen aikana Luise tuki Karl vom Steinin ja Karl August von Hardenbergin uudistuspolitiikkaa, joka tähtäsi Preussin vahvistamiseen.^[1]

Jenan taistelun jälkeen hän joutui siirtymään miehensä ja perheensä kanssa Königsbergiin. Kun Eylaun ja Friedlandin taistelut olivat asettaneet Preussin täysin Ranskan armoille, hän vetosi henkilökohtaisesti Napoleonin päämajaan Tilsitissä, mutta tuloksetta. Alkuvuodesta 1808 hän seurasi kuningasta Memelistä Königsbergiin, josta hän vieraili vuoden lopulla Pietarissa ja palasi Berliiniin 23. joulukuuta 1809.^[6]

Königsbergissä Luise kaipasi Berliinin sosiaalista elämää eikä kestänyt ankaraa Itä-Preussin ilmastoa. Hän kärsi kuumeisesta vilustumisesta, päänsärystä ja hengenahdistuksesta. Kirjeessään veljelleen hän valitti: "Preussin ilmasto on ... inhottavampi kuin voidaan ilmaista. … Terveyteni on täysin tuhoutunut.” Koska paluuta Ranskan miehittämään Berliiniin pidettiin mahdottomana Preussin kuninkaalle ja hänen perheelleen, Fredrik Vilhelm Iii hallitsi valtiota Königsbergistä käsin. Paroni Karl vom Stein aloitti ensimmäiset kiireelliset uudistukset: talonpoikien vapauttaminen maaorjuudesta vuonna 1807 ja kaupunkiuudistus vuonna 1808. Sotilaat Gerhard von Scharnhorst, August von Gneisenau ja Hermann von Boyen veivät eteenpäin Preussin armeijan uudistamista. Kuningatar Luise tuskin oli kiinnostunut näiden innovaatioiden yksityiskohdista. Hänellä oli vähän yhteistä ankaran ja pahantuulisen paroni vom Steinin kanssa, ja Luise huomautti tästä: "Hän pitää minua naisena, joka on joka tapauksessa erittäin pinnallinen." Vom Stein, joka leikkasi oman ja virkamiestensä palkan puoleen vaati myös raskaita säästöjä kuninkaalliselta taloudelta. Kuningattaren koruja lukuun ottamatta kaikki tarpeeton myytiin.^[7]

Talvella 1808/1809 kuningaspari teki kahdeksan viikon matkan Pietariin keisari Aleksanteri I:n kutsusta. Vom Stein oli turhaan puhunut huvimatkaa vastaan ​​ja huomauttanut, että sodan runtelemassa Itä-Preussissa tarvittiin kipeästi kaikki käytettävissä oleva rahat. Luise nautti tanssiaisista, illallisista ja muista sosiaalisista tapahtumista Talvipalatsissa. Hän näki kontrastin omaan tilanteeseensa: "Timantteja satoi taivaalta ... Kaikenlainen loisto ylittää kaiken ymmärryksen. Hopeaesineitä, pronssia, peilejä, kristalleja, maalauksia ja marmoripatsaita on valtava määrä.”^[7]

Kun ranskalaiset vetäytyivät Berliinistä joulukuussa 1808, kuningas vältti aluksi palaamasta Berliiniin korostaakseen Preussin tilanteen tilapäisyyttä. Vasta Itävallan kapinan epäonnistumisen jälkeen vuonna 1809 kuningasperhe palasi pääkaupunkiin, ryöstettyyn Charlottenburgin linnaan 23. joulukuuta 1809. Berliiniläisten vastaanotto oli äärimmäisen lämmin sekä palatsiin saapuessa että iltakävelyllä juhlallisesti valaistussa kaupungissa. Sen jälkeen järjestettiin erilaisia ​​vastaanottoja ja banketteja, teatteri- ja oopperaesityksiä. Ensimmäistä kertaa tällaisiin juhliin kutsuttiin myös ei-aateliset upseereita ja keskiluokan perheitä.

Synkästä poliittisesta tilanteesta Luise kirjoitti kirjeessään ministeri Karl August von Hardenbergille 27. tammikuuta 1810: "Olemme edelleen erittäin tyytymättömiä. Elämä täällä Berliinissä on kuitenkin siedettävämpää kuin Königsbergissä. Ainakin se on loistavaa kurjuutta kauniissa ympäristössä mikä häiritsee, kun taas Königsbergissä se oli vain pelkästään todellista kurjuutta.”

Luise kuoli oltuaan pitkään kuumeessa, puolisonsa läsnä ollessa, sydämen ja keuhkojen vajaatoimintaan 34-vuotiaana heinäkuussa 1810 vieraillessaan isänsä luona Strelitzissä Mecklenburgissa.^[1] Hänet on haudattu vuonna 1815 valmistuneeseen ja leskensä suunnittelemaan Kuninkaalliseen mausoleumiin Charlottenburgin linnan puistoon.^[6]

Isänmaallisena esiintyneestä kuningatar Luisesta tehtiin myöhemmin Preussissa ja Saksassa ihanteellisen naisen vertauskuva. Hänen mukaansa nimettiin 1814 perustettu Louisen ritarikunta (Louisenorden) ja Saksan monarkistien vuonna 1923 perustama Bund Königin Luise -järjestö. Hänen mukaansa nimettiin myös useita Königin Luise -nimisiä paikkoja, kirkkoja ja Saksan laivaston aluksia.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Luise von Mecklenburg-Strelitz Wikimedia Commonsissa

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Espanja Ranska BnF data Saksa Italia Israel Belgia Yhdysvallat Ruotsi Tšekki Kreikka Alankomaat Puola 2 Vatikaani Taiteenala KulturNav Henkilöt Deutsche Biographie Muut RISM SNAC IdRef