Rowland S. Howard

Rowland S. Howard
Henkilötiedot
Koko nimi	Rowland Stuart Howard
Syntynyt	24.10.1959 Melbourne, Australia
Kuollut	30.12. 2009 Heidelberg, Australia
Ammatti	muusikko
Muusikko
Taiteilijanimi	Rowland S. Howard
Tyylilajit	post-punk
Soittimet	kitara
Yhtyeet	The Birthday Party, The Crime And The City Solution, These Immortal Souls
Levy-yhtiöt	Fat Possum Records
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
Infobox OK

Rowland Stuart Howard (24. lokakuuta 1959 – 30. joulukuuta 2009) oli australialainen rockmuusikko, kitaristi ja lauluntekijä, joka tunnetaan parhaiten Nick Caven johtaman post-punk-yhtye The Birthday Partyn kitaristina ja sen jälkeisestä soolourastaan.^[1] Rowland S. Howard oli myös keskeinen hahmo 1980- ja 1990-lukujen australialaisessa punk- ja post-punk-musiikkikentässä.^[2]

Rowland Stuart Howard syntyi 24. lokakuuta 1959 Melbournessa toisena John Stanton Howardin ja Lorraine Howardin perheen kolmesta lapsesta. Hänen sisaruksensa olivat sisko Angela Howard ja veli Harry Howard, molemmat myös muusikoita.^[3] Ajan mittaan Rowland löysi kiinnostuksensa yhdysvaltalaisiin protopunk-artisteihin, kuten Velvet Underground ja New York Dolls ja The Stooges, joiden innoittamana hän alkoi soittaa kitaraa.^[4]

Rowland S. Howard alkoi kirjoittaa omia lauluja jo teini-ikäisenä, ja hän soitti useissa Melbournen underground-skenen punk-yhtyeissä, Vuonna 1975 hän perusti Young Charlatans -yhtyeen ja kirjoitti vain 16-vuotiaana ”Shivers”-kappaleen vuonna 1976. Shivers on täydellinen tiivistys teini-iän ahdistuksesta ja sydänsuruista. Kappaleesta on ajan saatossa tullut australialaisen rockin klassikko, josta on tehty lukuisia cover-versioita.^[3]. Young Charlatans soitti vain kourallisen keikkoja ennen kuin hajosi, mutta vuonna 1978 Howard liittyi The Boys Next Door -yhtyeeseen, jota johti laulaja Nick Cave. ”Shivers” julkaistiin ensimmäistä kertaa The Boys Next Door -yhtyeen albumilla Door, Door (1979).^[2][5]

Howard toi ryhmään aggressiivisemman soundin, ja sen innoittamana yhtye päätti vaihtaa nimeä. Vuoteen 1980 mennessä yhtyeestä oli tullut The Birthday Party, ja se muutti Lontooseen.^[1] Rowland katui nopeasti muuttopäätöstä.”Rowland otti Lontoon henkilökohtaisesti”, Cave sanoi vuonna 2011 ilmestyneessä dokumentielokuvassa Autoluminescent. ”Aivan kuin joku olisi rakentanut koko Lontoon tehdäkseen hänet onnettomaksi.”^[1] Howard oli myös riippuvainen huumeista, mikä pahensi hänen synkkää mielialaansa, ja hän kärsi myös aliravitsemuksesta asuessaan yhtyeen kanssa vallatuissa taloissa.^[1] Kuitenkin yhtyeen tuntema vihamielisyys uutta kotiaan kohtaan muuttui vihamieliseksi musiikilliseksi intensiteetiksi. Bändin epäsointuiset, uhkaavat, joskus kaoottiset live-esiintymiset ja päihteidenkäyttö leimasivat sen vaaralliseksi yhtyeeksi, ja se alkoi saavuttaa suosiota punk-yleisössä kiertueillaan.^[1][3]

The Birthday Partyn albumeja Prayers On FIre (1981) ja Junkyard (1982) pidetään yleisesti post-punkin klassikkoina, mutta pian Junkyardin julkaisun jälkeen yhtyeen uran alamäki alkoi.^[2] Howard ja Nick Cave olivat olleet yhtyeen säveltäjät ja sanoittajat, mutta nyt he alkoivat ajautua erilleen. Cave koki, että hän ei tarvitse enää Howardin tukea tehdäkseen musiikkia. Vuonna 1983 The Birthday Party hajosi henkilökohtaisten riitojen ja kasvavan huumeiden käytön vuoksi.^[5] Einstürzende Neubauten -yhtyeen Blixa Bargeld tuotiin soittamaan kitaraa Howardin tilalle yhtyeen viimeisiin äänityssessioihin.^[1]The Birthday Partyn hajottua Nick Cave lähti perustamaan uutta yhtyettä, josta tuli Nick Cave and The Bad Seeds, yhdessä Mick Harveyn ja Blixa Bargeldin kanssa.^[1] Howard oli järkyttynyt Birthday Partyn hajoamisesta, ja hän loukkaantunut jäätyään Nick Caven uusien suunnitelmien ulkopuolelle. Hän koki tulleensa petetyksi.^[2]

Rowland liittyi Berliinissä soittaneeseen australialaiseen Crime & the City Solution -yhtyeeseen vuonna 1984, Yhtyeessä soitti bassoa Harry Howard, Rowlandin veli.^[5] Rowland S. Howard nauhoitti yhtyeen kanssa Room of Lights (1986) albumin tuoden omaperäisen tyylinsä sellaisiin australialaisen rockin klassikoihin kuin ”Six Bells Chime”, jonka yhtye esitti myös Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla. Musiikillisten erimielisyyksien vuoksi Rowland päätti kuitenkin erota yhtyeestä, ja hän otti mukaansa kaksi muusikkoa bändistä, mukaan lukien veljensä Harryn ja perusti These Immortal Souls -yhtyeen omien laulujensa kirjoittamisen välineeksi.^[3][5][6]

These Immortal Souls aloitti toimintansa Lontoossa vuonna 1987. Rowland ryhtyi laulajaksi ja yhtyeeseen kuului myös Swell Maps -yhtyeen rumpali Epic Soundtracks ja basistiveli Harry Howard. Yhtyeeseen liittyi kosketinsoittajaksi Rowlandin tyttöystävä Genevieve McGuckin. These Immortal Souls -yhtyeellä oli heti yleisöä Euroopassa ja Sonic Youth -yhtyeen avustuksella siitä tuli ensimmäinen ei-amerikkalainen bändi, joka sai sopimuksen punklevy-yhtiö SST:ltä.^[4] These Immortal Souls julkaisi ensitöikseen studioalbumin Get Lost, Don't Lie (1987),^[2] joka sai kriitikoilta hyvän vastaanoton. Los Angeles Times kuvaili bändin musiikkia ”post-punk-brechtiläiseksi bluesiksi, jossain hämärässä kabareessa”.^[3]

Tähän mennessä Howard oli myös kysytty studiomuusikko, ja hän oli äänittänyt levyjä myös The Barracudas -yhtyeen laulajan Jeremy Gluckin sekä Barry Adamsonin ja Henry Rollinsin kanssa.^[5] Howard teki yhteistyötä myös Swell Maps -yhtyeen Nikki Suddenin kanssa albumilla Kiss You Kidnapped Charabanc (1987).^[3] sekä yhdysvaltalaisen punk-runoilijan ja laulajan Lydia Lunchin kanssa, tämän Honeymoon in Red (1988) ja Shotgun Wedding (1991) albumeilla. Niitä seurasi These Immortal Soulsin viimeinen albumi I'm Never Gonna Die Again (1992).^[2] Basisti Harry Howardin mukaan Rowland sekaantui liikaa sivuprojekteihin ja antoi liikaa omia kappaleitaan muille artisteille soitettavaksi ja se heikensi These Immortal Souls -yhtyeen urakehitystä.^[4] Myös yhtyeen kasvava huumeidenkäyttö sekä Rowlandin tuntema vastenmielisyys Lontoota kohtaan vaikuttivat yhtyeen hajoamiseen. Rowland halusi palata takaisin kotimaahansa Australiaan.^[2]

Kun These Immortal Souls lopulta hajosi, Rowland muutti takaisin Melbourneen vuonna 1995. Hän avioitui Jane Usherin kanssa vuonna 1998 mutta näytti katoavan lähes kokonaan julkisuudesta, vaikka onnistuikin vierailemaan Nick Cave and the Bad Seedsin Let Love In- (1994) ja Murder Ballads (1996) -albumeilla. Rowland S Howard keskittyi viettämään rauhallista perhe-elämää ja hän yritti myös raitistua. Vuonna 1999 Howard teki comebackin muusikkona ja julkaisi soololevyn, Teenage Snuff Film, joka yhdisti taitavasti The Birthday Partyn väkivaltaisen post-punkin, 60-luvun tyttöbändipopin ja Rowlandin runolliset sanoitukset.^[1] Levyllä soitti bassoa australialaisen The Beasts Of Bourbon -yhtyeen Brian Hooper- ja rummuissa oli Birthday Partysta tuttu Mick Harvey.^[2]

Rowland S Howard esiintyi vuonna 2002 vampyyrielokuvassa Kadotettujen kuningatar vampyyribändin muusikkona.^[7]

2000 luvulla Howard alkoi kärsiä vakavista terveysongelmista. Hän kärsi C-hepatiitista ja kamppaili lääkityksen heikentävien vaikutusten kanssa. Hän kertoi medialle avoimesti pitkäaikaisesta heroiiniriippuvuudestaan, josta hän pääsi eroon elämänsä kahden viimeisen vuoden aikana.^[3] Hän sai vuoden 2008 lopulla maksasyöpädiagnoosin. Hän ei antanut synkän diagnoosin estää itseään ja nauhoitti toisen sooloalbuminsa Pop Crimes vuonna 2009 ollessaan hoidossa.^[3] Pop Crimes -albumin tekoon ja lauluihin liittyi voimakasta surua. Tehdessään albumia Rowland tiesi olevansa parantumattomasti sairas. Aikaisemmin anteeksipyytelemätön huumeiden käyttäjä Howard ilmaisi syvää katumusta elämänsä viimeisinä hetkinään.”Olen menettänyt niin paljon elämästäni huumeisiin” hän sanoi. ”Se on ollut hukkaan heitettyä aikaa”.^[1] Howard kertoi medialle, että hän oli motivoitunut viimeistelemään albumin nopeasti, koska hän ymmärsi ajan rajallisuuden.^[5] Levy julkaistiin vain kaksi kuukautta ennen Howardin kuolemaa.^[2] Rowland S. Howard kuoli maksasyöpään vuonna 2009.^[1]

Lokakuussa 2011 elokuvantekijät Richard Lowenstein ja Lynn-Maree Milburn julkaisivat Rowland S. Howardin elämästä dokumenttielokuvan nimeltä Autoluminescent: Rowland S. Howard. Elokuvan tekoon osallistuivat kaikki Birthday Partyn elossa olevat jäsenet sekä Howardin perheen jäsenet.^[8][9]

The Birthday Partyn aggressiivinen musiikki, jota dominoi Rowland S. Howardin raivoisa kitara ja Nick Caven ulvovalaulu, ylittivät aikaisemman punk-rockin rajat, ja yhtye sai intohimoisen kulttisuosion etenkin Australiassa ja Britanniassa.^[5] Birthday Partyn jälkeen Rowland S. Howardin ura ei edennyt samalla tavalla kuin Nick Caven. Siinä missä Cave keräsi yleisöä,soittaen suuremmilla areenoilla ja nousten festivaalien pääesiintyjäksi, Rowland S Howard säilyi koko uransa ajan ulkopuolisena, katu-uskottavana, post-punkin underground-piirien kulttisankarina.^[6] Hieman ennen kuolemaansa Rowland sanoi The Age -lehdelle: ”Mielestäni tärkeintä musiikissa pitäisi olla se, että se ilmaisee jonkinlaista inhimillisyyttä ja että sen pitäisi ilmaista sitä soittavan henkilön persoonallisuutta. Ja jos olet tarpeeksi hyvä, ihmiset pystyvät sanomaan, että se olet sinä, ei kuka tahansa”.^[3]

”Kuten runoilija Shelley, on häpeällistä, että hän kuoli köyhänä ja suhteellisen tuntemattomana”, sanoi Lindsay Gravina, joka tuotti Howardin sooloalbumit Teenage Snuff Film ja Pop Crimes. ”Mutta ihmiset, jotka 'ymmärtävät' hänet, ymmärtävät hänet samalla tavalla kuin ihmiset ymmärtävät Lou Reedin tai Bob Dylanin.”^[1]

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Ranska BnF data Saksa Yhdysvallat Puola Taiteenala MusicBrainz Muut Europeana